Sateen jatkuvasti kaatuessa, poliisi ja kyläläiset ovat sotkeutuneet toisiinsa. Bong Joon-ho'n 'Murhaamisen muistot' alkaa juuri tuosta mudasta. Kun Hollywoodin sarjamurhaajatrillerit kuten 'Zodiac' tai 'Se7en' alkavat kaupungin pimeydessä, 'Murhaamisen muistot' alkaa Korean maaseudun kirkkaassa auringonpaisteessa, mutta paikassa, joka on peitetty pesemättömällä mudalla.
Maaseudun etsivä Park Du-man (Song Kang-ho) kohtaa ensimmäisen ruumiin tapahtumapaikalla, joka on kuin markkinat, joissa lapset leikkivät ja katsojat kulkevat. Jos 'CSI' tai 'Criminal Minds' -tutkijaryhmä näkisi tämän, he saisivat sydänkohtauksen. Naisen ruumis on julmasti pahoinpidelty ja heitetty peltojen väliin, ja etsivät tallustavat peltojen pinnalla huolettomasti. Täällä ei ole tieteellistä tutkimusta, vaan vain maaseudun etsivän itseluottamusta, joka aikoo napata rikollisen 'vaistolla', 'katseella' ja 'kylän juorulla'. Park Du-man on tämä kömpelö maailmankuvan keskipiste.
Park Du-man huutaa todistajalle, että hänen pitäisi 'katsoa suoraan', sen sijaan että käyttäisi 'profilerin' hypnotisoivaa lähestymistapaa, ja hän potkii ja käyttää väkivaltaa henkilöitä kohtaan, joita hän epäilee rikollisiksi. Hänelle tutkimus ei ole 'Mindhunterin' loogista profilointia, vaan enemmän 'kyvyttömän valitsemista' lahjakkuutta. Se on kuin 'Pink Pantherin' inspektori Clouseau, joka on saanut oikean murhatapauksen.
Hänen vieressään on kollega etsivä Jo Yong-gu (Kim Roe-ha), joka käyttää vielä primitiivisempää väkivaltaa. Lähes kidutukseen verrattava pahoinpitely ja väärien tunnustusten pakottaminen ovat heidän päivittäisiä keinojaan. Jos 'Bourne-sarjan' CIA:n kidutuskohtaus on elokuvallinen liioittelu, niin 'Murhaamisen muistot' -elokuvan poliisiväkivalta on niin todellista, että se on jopa epämukavaa. Silti he uskovat olevansa 'oikeuden puolella'. Pienessä maalaistalossa ei ollut syytä kyseenalaistaa tätä uskoa ennen kuin sarjamurhat alkoivat.
Mutta sateisena päivänä, kun naisia valikoiden murhataan julmasti, tunnelma muuttuu. Yön aikana, kun tietty kappale soi radiossa, punaisiin vaatteisiin pukeutunut nainen katoaa, ja seuraavana päivänä ruumis löydetään. Kuten 'Zodiacin' salakirjeet, tämä malli on rikollisen allekirjoitus. Tapaus paljastaa yhä enemmän rakennetta, ja kylä on kuin 'Salemin noitaprosessissa', joka on täynnä pelkoa.
Ylhäältä päin tulee painetta, ja media pilkkaa kyvyttömiä poliiseja kuin 'Empire'-lehti arvioisi elokuvia, ja käsittelee tapausta laajasti. Tällöin Seong Tae-yoon (Kim Sang-kyung), joka on lähetetty Soulista, saapuu. Hänen tutkimusmenetelmänsä ovat täysin vastakkaisia Park Du-manille, aivan kuten Sherlock Holmes ja Watson. Hän sulkee tapahtumapaikan teipillä, ja korostaa hypoteeseja, logiikkaa ja aineiston analysointia. Soulin 'rationaalisuus' ja maaseudun 'vaistotutkimus' tulevat saman katon alle, ja tutkimusryhmän sisäinen jännitys kasvaa vähitellen.
Du-man ja Tae-yoon epäilevät aluksi toisiaan perusteellisesti. Du-manille Tae-yoon on 'älykäs' kaupunkietsivä, joka vain 'teeskentelee älykästä', aivan kuten 'Big Bang Theoryn' Sheldon, ja Tae-yoonille Du-man on vain 'ihmisiä lyövä' maaseudun etsivä, joka on kuin 'The Walking Deadin' zombien torjuja. Mutta sarjamurhat eivät anna kummallekaan tilaa ylpeydelle.
Ruumiita löytyy jatkuvasti, ja aluksi lupaavilta epäillyiltä löytyy aina alibi, tai vain älyllisesti vammautunut henkilö, joka on menettänyt mielenterveytensä, jää jäljelle, aivan kuten 'Rain Manin' Raymond. Tämän prosessin aikana poliisin väkivaltaisuus ja kyvyttömyys sekä aikakauden tunnelma paljastuvat karusti. Pimeät tiet, joilla katuvalot eivät riitä, teollisuusalueiden väliin jäävät rautatiet, ja kulttuuri, jossa naisia saatetaan kotiin, muuttuvat yöllisiksi selviytymisstrategioiksi. Jos 'Taxi Driverin' New York oli rikollisuuden kaupunki, niin 'Murhaamisen muistot' -elokuvan Hwaseong on maaseutu, jossa turvallisuus on kadonnut.
Sarjamurhat jatkuvat, ja poliisin sisäinen hermostuneisuus on räjähtämäisillään. Du-man alkaa yhä enemmän uskoa ainoaan aseeseensa, 'kasvoista voi tunnistaa', ja Tae-yoon yrittää säilyttää kylmyytensä, mutta jatkuvasti vääristyvät tutkimukset ja ristiriitaiset todisteet paljastavat halkeamia. Kaikki elokuvan hahmot näyttävät kamppailevan valtavassa sumussa, joka on kuin 'Interstellarin' musta aukko.
Katsojat tuntevat, että joku on rikollinen, mutta seuraavassa kohtauksessa he näkevät romahtavan alibin ja sekoittuvat jälleen. Ei ole selvää käännettä, kuten 'Usual Suspects' -elokuvassa, eikä moraalista dilemmaa, joka viedään äärimmilleen, kuten 'Prisoners' -elokuvassa. Tutkimus tuntuu jatkuvasti pyörivältä, mutta sen sisällä on aina julmasti hylättyjen uhreiden ruumiita.
Elokuvan toinen puolisko keskittyy yhä enemmän Park Du-manin ja Seong Tae-yoonin sisäisiin muutoksiin. Aluksi he naureskelevat toisilleen, mutta vähitellen he juoksevat samaan suuntaan, jossa on yhä enemmän uskoa, että 'tämä tyyppi saattaa olla oikea'. Kuten 'The Dark Knightin' Batman jahtaa Jokeria, hekin jahtaavat näkymätöntä rikollista. Fyysisiä todisteita on liian vähän, ja tieteellinen tutkimus on aikakauden rajoitusten esteenä, ja tämä tyhjiö täytetään heidän tunteillaan ja väkivallallaan.
Kun he viimein kohtaavat 'yksi' henkilön, elokuva nostaa kaiken kerätyn jännitteen kerralla. Kuitenkin 'Murhaamisen muistot' ei lupaa 'Dirty Harryn' tyydyttävää ratkaisua tai 'The Silence of the Lambs' täydellistä oikeuden toteutumista. Se, mitä loppu ja viimeinen katse tarkoittavat, jää katsojan pohdittavaksi, kun hän poistuu teatterista. Se viimeinen katse jää yhtä pitkäksi mieleen kuin 'Blade Runnerin' Roy Battyn viimeinen katse ennen kuolemaa.
Totuuteen perustuvaa 'Bongtailia' lisätään ruoan viimeistelyyn
'Murhaamisen muistot' -elokuvan taiteellisuus perustuu siihen, että se kysyy kysymyksiä, jotka menevät syvemmälle, vaikka se perustuu tositapahtumiin. 1980-luvun lopulla, todelliseen Hwaseongin sarjamurhatapaukseen perustuva raskas aihe, Bong Joon-ho kääntää sen 'Zodiacin' David Fincherin tavoin yksinkertaiseksi toistoksi tai provokatiiviseksi trilleriksi, vaan 'aikakauden draamaksi ja inhimilliseksi draamaksi'.
Elokuvan tila, Hwaseongin maaseutu, on itsessään kuva Korean nykyaikaisen historian takakujista. Sotilasvallan loppuvaiheessa, poliisijärjestö, johon demokratian tuulet eivät ole vielä täysin tunkeutuneet, ihmisoikeuskäsityksen puutteet tutkimusmenettelyissä, ja yhteiskunnan ilmapiiri, joka oli välinpitämätön seksuaalista väkivaltaa ja naisten turvallisuutta kohtaan, ovat luonnollisesti läsnä. Jos 'Mad Men' käsitteli 1960-luvun Yhdysvaltojen sukupuolten eroa, niin 'Murhaamisen muistot' käsittelee 1980-luvun Korean naisten turvallisuuden välinpitämättömyyttä. Elokuva ei suoraan kritisoi näitä elementtejä, vaan näyttää aikakauden ilman, ja jättää katsojan arvioitavaksi.
Ohjauksen voima loistaa yksityiskohdissa. Sateen kaataminen peltojen väliin, teollisuusputkista nouseva savu, ja peruskoululaisista, jotka lähtevät matkoille, huokuva ahdistus eivät ole vain taustaa, vaan tunteiden säätelyvälineitä. Jokaisena yönä, jolloin tapahtuu rikos, sataa, mikä on genrellisesti symbolista, kuten 'Blade Runnerin' ikuiset sateet, ja käytännössä se toimii todisteiden pesemisen elementtinä.
Etsivien etsintäkohtaukset näyttävät pian olevan turha yritys 'jo häviävän totuuden' perässä. Kuten Sisyfos työntää kiveä ylös, etsivät jahtaavat katoavia todisteita. Tämä aikapaikka ei jää vain 'vanhaksi tarinaksi' nykyiselle katsojalle. Se herättää muistoja Korean yhteiskunnan varjoista, jotka edelleen jatkuvat. Jos 'Parasite' käsitteli nykyisiä luokkakysymyksiä, niin 'Murhaamisen muistot' käsittelee menneitä järjestelmäongelmia. Ja tuo menneisyys on edelleen käynnissä.
Näyttelijöiden esitykset ovat verrattavissa 'Daniel Day-Lewisin' tasoon. Song Kang-ho'n esittämä Park Du-man on aluksi kuin 'Pink Pantherin' inspektori Clouseau, kykenemätön ja kömpelö maaseudun etsivä, joka herättää naurua, mutta ajan myötä hän kantaa koko kehollaan sen tragedian painon, jonka hänen kyvyttömyytensä aiheuttaa. Hänen katseensa on täysin erilainen elokuvan alussa ja lopussa.
Alun rauhallinen katse muuttuu lopussa pelon, syyllisyyden, vihan ja tyhjyyden sekoitukseksi. Kuten 'Taxi Driverin' Travis Bickle uppoaa yhä enemmän hulluuteen, Park Du-man myös vaipuu pakkomielteeseen. Kim Sang-kyungin esittämä Seong Tae-yoon ilmestyy kuin Soulin 'kylmä' esimerkki, mutta lopulta hänet nielaisee tapaus. Jos 'Sherlockin' Benedict Cumberbatch katsoo tapausta tunteet estäen, niin Kim Sang-kyungin Seong Tae-yoon purkaa tunteensa lopulta.
Kun tunteita estävä ilme yhtäkkiä räjähtää sietämättömäksi vihaksi, katsojat tuntevat, että tämä elokuva ei ole vain yksinkertainen rikoselokuva. Sivuhahmojen läsnäolo on myös voimakasta. Etsivä Jo Yong-gun väkivaltaisuus ja omat uskollisuutensa, epäilyttävien epäiltyjen ahdistuneet ilmeet herättävät koko elokuvan aikana 'tämän aikakauden kasvot'.
Yksi syy siihen, miksi tämä teos on rakastettu, on se, että se tasapainottaa erinomaisesti genreviihteen ja mysteeritapauksen kylmyyden välillä. Naurua herättävät slapstick-kohtaukset, maaseudun poliisiaseman 'Brooklyn Nine-Ninen' kaltaiset komediakohtaukset ja kömpelöt vuorosanat on sijoitettu sopivasti, mikä antaa katsojalle mahdollisuuden hengähtää.
Mutta tuo nauru ei kestä kauan. Pian seuraavat ruumiit ja uhreiden tarinat, sekä jatkuvasti toistuva tutkimus muuttavat katsojien naurun syyllisyydeksi. Tämä rytmi luo 'Murhaamisen muistot' -elokuvan erityisen tunnelman. Nauramisen jälkeen tuntuu kuin kurkku olisi kuivumassa. Jos 'Jojo Rabbit' sekoittaa komediaa ja tragediaa, niin 'Murhaamisen muistot' sekoittaa slapstickia ja pelkoa.
Toinen tärkeä seikka on, että elokuva ei tarjoa 'oikeaa vastausta'. Se ei anna selkeää vastausta siihen, kuka on rikollinen, oliko poliisin valinta oikea, tai mitä tämä tapaus jätti meille. Kuten 'Inceptionin' pyörä, viimeinen kohtaus jättää katsojalle kysymyksiä. Sen sijaan se esittää kysymyksiä jokaiselle katsojalle.
"Olemmeko todella erilaisia tuosta aikakaudesta?", "Olemmeko me nyt, eri tavoin, jättämässä jonkun tragedian huomiotta?" Tällaiset kysymykset tekevät elokuvasta toistettavan, kuten 'Citizen Kanesta'. Ajan ja katsojan iän mukaan keskittyminen kohtauksiin ja tunteisiin vaihtelee.
Pelottavaa, mutta hieman katkeraa
Jos etsit hyvin tehtyjä rikosjännäreitä, kuten 'Zodiac', 'Se7en' tai 'The Silence of the Lambs', niin 'Murhaamisen muistot' on lähes pakollinen katsottava. Se ei vain tarjoa nautintoa siitä, kuka on rikollinen, vaan myös ihmisten ja aikakauden tunnelman, joka paljastuu tutkimusprosessissa. Palapelin kokoamisen sijaan, prosessi, jossa katsotaan palapelin palasten väliin, on todennäköisesti mielenkiintoisempaa.
Lisäksi tämä elokuva on voimakkaasti suositeltava niille, jotka haluavat tarkastella Korean yhteiskunnan menneitä aikoja hieman eri näkökulmasta. Se ei ole 1980-luvun loppu, jota käsitellään historian oppikirjoissa tai 'I Want to Know That' -dokumenteissa, vaan se kohtaa 'elämänhistorian' muistoja, jotka on toteutettu maaseudun poliisiasemalla, peltojen välissä, tehtaissa ja kujilla. Ja siellä saatat löytää edelleen toistuvia rakenteellisia ongelmia. Poliisi- ja oikeusjärjestelmä, naisten turvallisuus, median raportointitavat - elokuvan käsittelemät ongelmat ovat laajemmat ja syvemmät kuin ajattelit.
Lopuksi, jos olet kiinnostunut ihmisen voimattomuudesta ja pakkomielteestä, kuten 'The Wrestler' tai 'Whiplash', ja siitä, miten löytää merkitystä, niin 'Murhaamisen muistot' jää mieleen. Tämän elokuvan jälkeen Park Du-manin viimeinen lause ja katse jäävät todennäköisesti mieleesi.
Se katse on suunnattu myös mysteeritapauksen rikolliseen, mutta ehkä se on myös suunnattu meitä kohti ruudun ulkopuolella. "Mitä me teimme silloin, ja mitä me teemme nyt?" Tämä kysymys esitetään elokuvassa armottomasti, mutta sitkeästi. Niille, jotka haluavat seistä kerran suoraan tällaisen kysymyksen edessä, 'Murhaamisen muistot' on edelleen ajankohtainen ja tulee edelleen esiin. Vaikka todellinen rikollinen saatiin kiinni vuonna 2019, elokuvan esittämät kysymykset odottavat edelleen vastauksia.
